By Dr Sabaheta Ramcilovic-Suominen, Researcher, Natural Resources Institute Finland (Luke)
(Finnish version below)
When I for the first time found myself in Vientiane, I was searching for the city I had read about. The Vientiane I saw in the pictures and heard of in the stories – a tranquil ‘village’, with calm wide streets and green parks – that Vientiane was difficult to find. The development with its Vietnamese and Chinese hotels and large expensive cars have transformed the narrow charming streets, into noisy and crowded ones. This change is a result of foreign investment in the last decade or two.
A more recent and sudden change, was a renewed enthusiasm and hope in transparency, freedom of speech, and most importantly – a rise of domestic civil society. Until 2009, the law did not support formation of Lao civil society organsiations (CSOs). In 2012, a prominent civil society activist was abducted; last seen entering a police car on the street of Vientiane. In 2013, the then-president of Laos Choummaly Sayason called for “strictly controlling the groups (…), because they could destroy our country through nonviolent means”. Yet, four years later, the country had found strength to hope again. People, local and development workers were excited to tell me that: “the New Government is honest in its intention to change.
As I am browsing through the new, densely written “Decree on Associations” on Lao CSOs enacted in August 2017, I cannot but wonder how wrong we were to believe in the change. Associations working on human rights and advocacy do not fall in one of the three categories allowed to be registered, and therefore to exist. Associations need an approval from two ministries for every step – from establishment, to mobilisation and acceptance of funds, interactions with international organisations, reporting, and so forth. They are “regulated, supervised, coordinated and inspected”, by thirteen governmental establishments. Establishment of an association can in best case take six to ten months. This is particularly bizarre since these registrations are valid for one year only, after which renewal of registration is needed.
This happens in the presence of international development partners, including UN, EU and WB. Unlike smaller, less powerful development partners who tried to use their limited influence to address the issue, the larger ones did less so. With the US political crisis and the EU’s turmoil with migration and various internal divisions, the democracy-based development model promoted by Western development partners is increasingly questioned by the regional governments, including the Lao. The crackdown on civil society in Laos, as in the wider region, may therefore indicate that these countries could be seeing China or Russia as alternative models of governance. Being quiet therefore may not be the worst strategy of the Western development partners, if the alternative is “leave and take your democracy with you”.
Kansalaisyhteiskunnan kamppailu Laosissa
Kun olin ensimmäistä kertaa Vientianessä, etsein sitä kaupunkia josta olin lukenut, kuullut tarinoita ja nähnyt kuvia – sitä rauhallista ”kylää” rauhallisine leveine katuineen ja vihreine puistoineen oli vaikea löytää. Kehitys Vietnamilaisine ja Kiinalaisine hotelleineen, suurine kalliine autoineen, oli muuttanut kutsuvat kadut meluisiksi ja ahtaiksi. Tämä on parin viime vuosikymmenen ulkomaisten sijoitusten aikaansaannosta.
Tuoreempi ja äkillisempi muutos oli uudistunut innostus ja toivo läpinäkyvyydestä, sananvapaudesta ja tärkeimpänä – kotoperäisen kansalaisyhteiskunnan noususta. Vuoteen 2009 asti, laki ei sallinut laolaisia kansalaisjärjestöjä. Vuonna 2012 merkittävä laolainen kansalaisaktivisti siepattiin – ja hänet nähtiin viimeksi nousemassa poliisiautoon Viantianen kadulla. Vuonna 2013 Laosin silloinen presidentti Choummaly Sayason kehotti “tiukasti kontrolloimaan ryhmiä … koska ne voivat tuhota maamme väkivallattomin keinoin”. Kuitenkin, vasta neljä vuotta myöhemmin, maassa uskallettiin jälleen toivoa. Paikalliset ja ulkomaalaiset kehitysyhteistyötä tekevät ihmiset kertoivat innoissaan, kuinka ”uusia hallitus on rehellinen aikeessaan saada aikaan muutosta”.
Nyt kun selaan läpi tiiviisti kirjoitettua asetusta järjestöistä, joka annettiin 2017 elokuussa, voin vain ihmetellä kuinka turhaa muutokseen uskominen oli. Etujärjestöt ja ihmisoikeusjärjestöt eivät kuulu mihinkään niistä kolmesta kategoriasta, joihin voi rekisteröityä ja siis olla olemassa. Järjestöt tarvitsevat kahden eri ministeriön hyväksynnän joka askeleella: perustamiseen, rahoituksen hankkimiseen ja vastaanottamiseen, kansainvälisten järjestöjen kanssa toimimiseen, raportointiin, jne. Järjestöjä säätelevät, valvovat ja tarkastavat kolmetoista valtion eri elintä. Järjestön perustaminen kestää parhaimmillaan 6-10 kuukautta. Erityisen hienoksi tämän tekee se, että tämä lupa on voimassa vuoden kerrallaan, ja se pitää uusia joka vuosi.
Tämä kaikki tapahtuu, vaikka paikalla on kansainvälisiä kehitysjärjestöjä, mukaan lukien YK, EU ja Maailmanpankki. Toisin kuin pienemmät ja vähemmän vaikutusvaltaiset kehitysyhteitsyökumppanit, jotka yrittävät käyttää vähäistä vaikutusvaltaansa ongelman esiintuomiseen, suuremmat eivät tee paljoakaan. Kun ottaa huomioon Yhdysvaltojen poliittisen kriisin ja EU:n levottoman liikehdinnän maahanmuuttokysymyksessä sisäisine ristiriitoineen, demokratiaan pohjautuvaa kehitysmallia, johon läntiset kehitysyhteistyökumppanit kannustavat, kyseenalaistetaan enenevissä määrin, myös Laosissa. Kansalaisyhteiskuntaan kohdistettu kuriinpano Laosissa, niinkuin laajemminkin alueella, voi indikoida sitä, että nämä alueen maat katsovat kohti Venäjää tai Kiinaa vaihtoehtoisina hallintomalleina. Vaiti pysyminen kansainvälisille kehitysjärjestöille saattaakin olla ainoa mahdollisuus, sillä vaihtoehto saattaisi olla: ”lähtekää ja pitäkää demokratia hyvänänne”.
This article was originally published on http://www.karjalainen.fi/ on 15.2.2018